Tein eilen tuntikaupalla erään kirjan testejä. Niiden mukaan ahdistukseni on nykyisin vähäistä, masennus samoin. Olen enemmän vakaa kuin häilyvä, enemmän kova kuin pehmeä, enemmän ekstrovertti kuin introvertti (mikä nyt sinänsä ei ollut suuri yllätys). Eniten jäin miettimään juuri tuota vakautta. Joitakin vuosia sitten ainakin psykiatri tulkitsi minun olevan epävakaa persoonallisuus. Olenko siis tosiaan onnistunut muuttamaan persoonallisuuttani, vaikka niin moni pitää sitä lähes mahdottomana? En minä siihen kirjaan ja sen testeihin nyt niin 100%:sti usko, mutta toisaalta elämäni kertoo samaa. Nykyisin päätökseni ovat enemmän tai vähemmän harkittuja - ja siis kykenen tekemään päätöksiä. Olen ehkä kasvanut aikuiseksi. Olen hämmentynyt.

Elämä ei tunnu miltään. Suoritan päiviä, kaikki on pelkkää rutiinia, saan aikaiseksikin paljon. Mikään ei kuitenkaan tunnu. Katselen pääni sisäistä tyhjiötä ja yritän löytää sille sanaa. Masennus?

Aloitin lääkityksen uudelleen. En vain muista syödä pillereitäni. En ymmärrä miksi. Töissä muistan antaa lääkkeet kaikille, miksi en sitten muista omiani. Enkö kuitenkaan halua syödä niitä? Väsymys painaa kuin mummolan peitto lapsena. Nousen ja laahustan huoneesta toiseen, siivoan kai. Käyn minuutin välein tarkistamassa tilini saldon - laittakaa nyt jumalauta se palkka tulemaan!!! Katson valokuvia, en tunne mitään. Suljen silmät, en näe mitään.

Miestä kohtaan ajatukset ovat ristiriitaiset. Päivisin haluan häntä, mutta illalla hänen laiskuutensa syö kaiken muun. Hän makaa sohvalla ja minä katselen sekaista kotiamme. Miksei hän tee sille mitään? Joka päivä sama ajatusrata. Ei enää tunteita.

Ystäväni kaipaa omaa perhettä, minä kadehdin hänen itsenäisyyttään. Haluaisin tehdä päätöksiä muista välittämättä - vaikka toisaalta tiedän ettei minusta olisi siihen sinkkunakaan. Miehestäni on tulossa isänsä. Huomaan kuinka hän hallitsee perhettämme yhä enemmän, hänen sanansa painaa omiani enemmän. Ei hän itse sitä tajua, ei ainakaan tunnusta. Hiljainen vallankäyttäjä, valittaja, joka haluaa päättää vaikkei osaa. Häntäkö minä rakastan?

Että kehtaa suuttua siitä, jos ostan jotain lapsille. Sama summa menee hetkessä tupakkaan ja hampurilaisiin, baari-illoista puhumattakaan. Olisi kai pitänyt ostaa joku puolen euron pikkuauto, sellainen jota lapsi ei edes halua. Hän on todellinen kusipää, tänään.

Polilla hän vähättelee virheitään, sallii tätien nähdä kaikki ongelmat minusta johtuvina. Ehkä hän uskoo siihen itsekin. Mitä hän oikein itsestään luulee? Hyvä itsetunto, jota aina ihailin, onkin vaihtumassa omahyväisyyteen ja sokeuteen. Minä en enää suutani avaa. Enkä reisiä.

Blogini on ollut tauolla jo yli puoli vuotta. Jokin sai minut palaamaan juuri tänään, mikä sinänsä on mielenkiintoista sillä viime päivät olen kärsinyt totaalisesta ajan puuttesta. Teen asioita, joita on pakko tehdä ja mietin mistä pakko tulee, kuka sen asettaa. Vuoden ajan olen tehnyt töitä kuin mielipuoli (mikä on toki melko kornia ajatellen ammattiani) valittaen kiireestä, joka ehkä osittain on itseni luoma illuusio. Heittäydyin lopulta itsekkääksi ja vaadin huomattavaa palkankorotusta osoituksena työni arvostuksesta. Sain sen - sillä seurauksella, että nyt koen velvollisuutta antaa työlle yhä enemmän aikaa ja energiaa. Minkä kustannuksella? Itseni, perheen? Onnen? Vai onko minusta tullut isäni, joka osaa tavoitella onnea vain työn kautta. Aivan kuin mikään pakonomainen toiminta voisi tuottaa onnea...

Mies lähti ryyppäämään. Niinhän hän tekee aina kun siihen on mahdollisuus. En tiedä miksi asia häiritsee minua. Voisinpa jopa sanoa nauttivani tästä harvinaislaatuisesta yksinäisyydestä. Olenko kateellinen? Ehkä. Olen kai itse ihan samanlainen. Mietin jopa hetken ajan lähteväni itsekin johonkin kuppilaan. Suorastaan briljantti idea, ajatellen huomisen ja koko ensi viikon työmäärää. Onneksi tulin järkiini. Tai oikeastaan en vain jaksanut etsiä mitään päälle pantavaa. Niin, olen toki myös mustasukkainen. Voihan mies vaikka nähdä jonkun kauniin naisen, jonkun joka on jaksanut etsiä päälle pantavaa. Surullista ja säälittävää. En kai koskaan tule pääsemään irti. Voisinko vaihtaa tämän mustasukkaisuuden ja pakonomaisen vertailun johonkin toiseen ikuisuusongelmaan? Tai saisinko rahat siihen kauneusleikkaukseen? Aivan kuin kirurgin veitsi voisi leikata pois psykopatologiani, heh. Niin, mieheni lähtö harmittaa minua myös sen vuoksi, että ihan tosissani pelkään alkoholista joskus tulevan todellinen ongelma suhteessamme. Mitä sitten kun lapset kasvavat isommiksi ja olemme vapaampia lähtemään? Heilummeko kaikki viikonloput baarissa? Näen itseni entistä ryppyisempänä ja riippuvampana laulamassa niitä iänikuisia karaokekappaleita - suosikkiräkälämme valikoima kun ei taida muutamassa vuosikymmenessäkään muuttua.

Möykky rintalastan alla kasvaa. On paettava.

Vaihdetaan miestä

Toimita minulle mies, joka

- tekee ilolla ja oma-aloitteisesti kaikki kotityöt (lastenhoito mukaanlukien)

- viihtyy kotona mutta antaa kumppaninsa viihtyä myös muualla

- haluaa seksiä vain naisen aloitteesta mutta on valmis hieromaan päivittäin kumppaninsa jalkoja

- on varakas ja haluaa sijoittaa rahansa lähinnä kumppanin hyvinvointiin

- ulkonäöllä tai iällä ei ole pienintäkään merkitystä mikäli edellä olevat vaatimukset täyttyvät

Vaihdossa saat miehen, joka

- tekee kodin askareita, kunhan vain muistat jatkuvasti ohjata häntä niiden pariin ja kehua pienestäkin ponnistuksesta

- valittaa lasten käytöksestä, vaikka itse käyttäytyy juuri samalla tavalla

- haluaa seksiä joka hetki saaden naisen kuin naisen tuntemaan itsensä pihtariksi

- on hyvätuloinen, mutta yleensä käyttänyt palkkansa jo ennen palkkapäivää

- on nuori ja komea

Vaihtomiehillä on kuukauden koeaika, jonka jälkeen päätöstään on turha katua.