Ystäväni kaipaa omaa perhettä, minä kadehdin hänen itsenäisyyttään. Haluaisin tehdä päätöksiä muista välittämättä - vaikka toisaalta tiedän ettei minusta olisi siihen sinkkunakaan. Miehestäni on tulossa isänsä. Huomaan kuinka hän hallitsee perhettämme yhä enemmän, hänen sanansa painaa omiani enemmän. Ei hän itse sitä tajua, ei ainakaan tunnusta. Hiljainen vallankäyttäjä, valittaja, joka haluaa päättää vaikkei osaa. Häntäkö minä rakastan?

Että kehtaa suuttua siitä, jos ostan jotain lapsille. Sama summa menee hetkessä tupakkaan ja hampurilaisiin, baari-illoista puhumattakaan. Olisi kai pitänyt ostaa joku puolen euron pikkuauto, sellainen jota lapsi ei edes halua. Hän on todellinen kusipää, tänään.

Polilla hän vähättelee virheitään, sallii tätien nähdä kaikki ongelmat minusta johtuvina. Ehkä hän uskoo siihen itsekin. Mitä hän oikein itsestään luulee? Hyvä itsetunto, jota aina ihailin, onkin vaihtumassa omahyväisyyteen ja sokeuteen. Minä en enää suutani avaa. Enkä reisiä.