Väsymys käy sietämättömäksi. Viime yön nukuin katkonaisesti lasten (yhden "ylimääräisenkin") vuoksi ja se tuntui vievän loputkin voimani. Olen yrittänyt jaksaa, sillä tänään on tietyllä tavalla merkittävä päivä. Ruuan jälkeen päätin nukkua. Minun piti mennä kahden pienemmän kanssa päiväunille muiden jäädessä elokuvaa katsomaan. Eihän siitä nukkumisesta taaskaan mitään tullut, vuorotellen lapset ähisivät ja kitisivät tai tunkivat päänsä tyynylleni. Lopulta hermostuin ja lähdin alakertaan nukkumaan. Painoin tyynyä korvalleni, etten kuulisi telkkarista huutavia Kummelin idiootteja. Sain vihdoin unen päästä kiinni, mutta mies tuli herättämään kymmenen minuutin päästä. Äitini oli tullut hakemaan viime yönä saalistetut ravut kuten olimme sopineet. Mies jotenkin suuressa älykkyydessään ajatteli että minun pitää henkilökohtaisesti olla äidille niitä rapuja ojentamassa. Niin ja voisihan minulla olla jotain niin tähdellistä asiaa äidilleni, että minut tosiaan kannattaa herättää vaikka olenkin valittanut koko päivän väsymystäni. Jep. Minusta tuntuu, että toisinaan mieheni ei ajattele yhtään mitään. Minä olin herättämisestä niin harmistunut, että aloin itkeä. Mieheni tokaisi, että "ala nyt uudestaan nukkumaan äläkä itke siinä". Hän ei edelleenkään käsitä, etteivät kaikki nukahda kuin nappia painamalla. Yritin puristaa silmiä kiinni ja painaa jälleen tyynyä korvalleni. Aivan kuin telkkari olisi huutanut entistäkin lujempaa eikä siihen mikään tyyny enää auttanut.

Yläkerrasta kuopus huutaa jälleen jotain, eihän tässä olla nukkumista yritetty kuin puolitoista tuntia. Mies ei Kummeleiden huudolta kuule poikaansa ja minä käyn kysymässä mitä lapsi nyt on vailla. Ei kelpaa, isi on saatava paikalle. Isi menee, ties kuinka monetta kertaa. Minä päätän siirtyä takaisin yläkertaan kun en kuitenkaan saa nukutuksi, jos sitten miehet saisivat katsoa elokuvansa rauhassa loppuun. Retuutan pojan viereeni sänkyyn ja hän huutaa kuin syötävä. Kohta herää tyttökin tähän karjumiseen. Ei, ei enää enempää kiukuttelua. Ei yhtään enempää kiukuttelua. Tyyny pojan naamalle ääntä vaimentamaan. Mies tulee vihaisena väliin. Ei saa tehdä lapselle noin. Ei tuo ole selkäsauna, jonka saisi antaa mutta jota ei kukaan koskaan anna. Mies uhkaa koskevansa minuun jos minä vielä kosken poikaan. Ei se uskalla kuitenkaan, ei mies koskaan tee mitään mitä sanoo, ei hyvässä eikä pahassa. Pelkkää sanahelinää. Mies lähtee ja poika alkaa lyödä minua. Huitaisen hänen kätensä pois ja hän aloittaa teatraalisen itkun saadakseen isänsä paikalle. Ja isä tulee, ottaa pojan syliin ja lähtee alakertaan. Pitäisikö minun nyt saada unen päästä kiinni?